Valokuvaajaa minusta ei tule

Lupasin tulla näyttämään miten ilotulituksen valokuvametsästyksen kanssa kävi.  Ei ehkä olisi pitänyt luvata, minen osaa. 

Nyt  kun joku kuitenkin ehti ajatella, että ihan hyvältähän ainakin nuo kolme näyttävät, niin kerron niiden olevan tyttäreni otoksia.  Yläkulman heilahtanut, valottunut kaksoiskuva on minun...

Meilläpäin pauke ei ollut kovin järistyttävä ja se alkoi/loppui silloin kuin pitikin. Koirien ei tarvinnut kuunnella sitä aamusta iltaan.  Saatikka monta päivää.  Jotkin kullannuput olivat kyllä keksineet postilaatikoiden räjäyttelyn. 
Meidän laatikko ei saanut osumaa, mutta kyllä töihin ajaessa suututti senkin eläkeläispariskunnan puolesta joiden metallinen iso laatikko lojui entisenä tien poskessa.  En tiedä onko heillä enää varaa samanlaiseen laatikkoon...  Ja se monilapsinen perhe ostaessaan uuden laatikon, joutuu kenties käyttämään yhden lapsen talvikenkärahat.

Näitä sankareita tuskin kiinni saadaan. Täytyy tyytyä toivomaan, että viisastuvat kun hormonimyrsky päässään asettuu. 

Uusi vuosi toi talven tullessaan. En tiedä tykkäänkö?  Ehkä vähän.  On kauniimpaa ja valoisampaa.  Mutta märempää ja kylmempää. Liukasta. Lomakuume.


Heidinen