Operaatio raparperin pelastus ja joukko muita muuttoja

Muutimme taloon 2002. Raparperi kasvoi jo valmiina ulkorakennuksen päädyssä, piilossa ja ahtaasti.  Muutaman metrin säteellä suuresta koivusta, kuusesta ja pensasaidasta.  Silti tähän vuoteen asti se on antanut satoa runsaasti.  Tänä vuonna se ei enää jaksanut tuottaa varsia kuin kahteen piirakkaan ja litraan mehua.

Päätin hakea sen esille ja aurinkoon. Raparperi on niin mahtava kasvi, että sen pitää saada paraatipaikka.  Joka löytyikin sitten suoraan talon edestä, vanhan lipputangon paikan vierestä.

Lipputangon perustukset ovat edelleen paikallaan, vaikka itse tankoa ei vuosiin ole enää ollut. Valettu perustus on tuntunut liian suuritöiseltä saada käsin kaivettua savimaasta ylös, joten olen naamioinut sen kiviteokseksi.

Toivottavasti raparperi jaksaa ponnistaa uuteen nousuun.  Suuria puita ei ole ihan lähellä viemässä elinvoimaa.  Lisäksi istutin ympärille valkosipulia kasvukumppaniksi.  Kananmunankuoria ja hieman kahvinpuruja ripottelin kasvustolle myös.  Niiden tehosta en osaa mennä sanomaan, mutta itsestä se tuntui hyvältä ajatukselta.  Lisäksi juuria ylöskaivaessa löytyi muutama ikivanha rautanaula sekä ruosteinen rikkalapio.  Ne saivat jäädä myös seuraksi.   Vanha kansa neuvoo näin.  Kompostia saa kunhan sitä valmistuu.

Toiselle puolelle "lipputankokiviä" siirsin äitini pionin.  Olin alkukesästä istuttanut sen uuteen multaan ja turpeeseen.  VÄÄRIN! Oppia saaneena ja viisastuneena sekin pääsi savimaahaan.  Eikä se tarvitse enää tukikeppiä joka sillä tähän asti oli.

 

Vanhaan pionin istutusreikään siirsin sitten mieheltä saamani ruusupensaan, joka ruukussa on kesän aikana kolminkertaistanut kokonsa ja nuppujen määrästä päätellen valmistuu juuri uuteen kukintaan. 
Sitten lähti oikeastaan mopo käsistä... 

Alla olevasta kuvasta näkuvään "tiilikulmaan" en ole ollut lainkaan tyytyväinen.

Siihen tuli kukkapenkin paikka, johon istutin ahtaasti samassa ruukussa riutuneet ruusun ja neljä muuta kukkaa, joiden nimiä en tiedä.  Äidiltä nekin sain.   En tiedä ovatko ne monivuotisia, mutta se selvinnee ensi kesänä.  Muutama kukkasipuli mahtuu varmasti myöhemmin vielä mukaan.     Mullan alle laitoin useamman sanomalehtikerroksen.  Betoniseen kaivonrenkaaseen voi ensi vuonna istuttaa jonkin kesäkukan.

Taustalla näkyy myös miehen ikuisuusprojekti (yksi niistä), kesäkeittiön alkua.   Siitä lisää sitten joskus... kenties.

Tyttäreni 4-5 vuotiaana tätini luona tekemä pihalaatta pääsi jo viime vuonna kotiin. Vasta nyt sille löytyi pysyvä paikka kukkapenkin vierestä.
Ympärille siirsin myös mehitähteä ja sammalta.  Toivottavasti juurtuvat.

Mehitähteä laitoin tiilimuurin rakosiin sinnetänne .

Tämä tiilimuuri, koroke, on muutaman vuoden takaa. Tiilet sain lahjoituksena ja korotin niillä hieman nurmialuetta jotta sen saisi tasaisemmaksi.   Epätasaisuudestaan ja rosoisuudestaan huolimatta se on kestänyt hyvin.  Seuraavaksi olisikin hienoa saada siihen sammal ja mehitähdet juurtumaan.

 

 

Täytyy vielä muistuttaa, että tapani tehdä puutarhatöitä on kantapään kautta.  Tieto ei jää aina muistiin ellen ole sitä itse kokenut tai saanut lukiessa todellista Ahaa-elämystä.  Kuten valkosipulin istuttaminen raparperin juurelle. Se on alan ammattilaisen niksi ja yllätti minut.

Olen istutellut pihaani kaikenlaista vuosien saatossa. Ennen tuskastelin kun en saanut jotain menestymään ja se kuoli käsiini. Olen itkenyt verta yrittäessäni ymmärtää mitä lannoitetta mihin ja milloin. Tai oppia kasvuvyöhykkeet, emäksisyydet, happamuudet, yms.  
  Nyt olen oppinut antamaan itselleni armoa ja omaksunut rennomman asenteen; Jos se ei kuole, se saa jäädä. Kaiken ei tarvitse olla tiptop ja täydellistä. Se jos mikä lisää stressiä.  Sammal on ihanaa, jopa nurmikolla.  Voikukat ovat ystäviä.

 Pihahommia on nykyään paljon kivempi tehdä.

Heidinen