Osaan toki kutoa itsekin, mutta se ei ole sama asia. Ei lainkaan sama asia.
Kun pelkästään kosketat sukkia, ajattelet ystävääsi. Taidan tietää mistä se johtuu. Kun itse kovan neuloosini aikana kudoin villasukkia lahjoiksi, kutoessani ajattelin kokoajan ihmistä jolle sukat olivat tulossa. Jokainen milli lankaa kulki sormieni lävitse, jokainen silmukka on sormieni pyörittämä ja luulenpa, että siinä on syy villasukkien suosioon. Ystävyys tulee kudottua mukaan neuleeseen, niin tiukasti, ettei se pääse karkuun. Vaan se lämmittää ja muistuttaa itsestään, kulkee mukanasi.
Sitten on vielä mummusukat. Ne ovat varmaan tärkeimmät. Niistä ei luovuta ennen kuin ei vain ole enää mitä parsia. Silloinkin voi pieni tirautus tulla.
Tyttäreni tilaa mummilta sukkia, joka kilkuttaa pitkävartisetkin parit tulemaan parissa päivässä. Minäkin olen tehnyt niin, vanhamummo teki aina tarkasti toiveitteni kaltaiset.
Jos nyt saisin toivoa jotain, niin toivoisin että jokainen saisi tänä vuonna paketistaan parin rakkaudella tehtyjä villasukkia. Omani ovat jo hyvinkin nukkaantuneita ja huopaantuneita. Silti arvokkaita minulle.
Muutaman vuoden takainen pakko-oireinen neuloosi rampautti minut. En edelleenkään pysty tekemään sukkia. Edes säärystimiin ei kärsivällisyys riitä. Mutta työn alla on silti jotain. Tyttärelleni on tulossa paksu huppuhuivi, vapaaneuleella. Olen purkanut sen jo 4 kertaa... Mutta tuleepahan tunteet pakattua tiukemmin mukaan ;) Ja toivon että valmistuttuaan huivista tulee kuin iso lämmin halaus.
Heidinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä?