Ensimmäisellä kerralla se säväytti. Eikä tuntunut siinä 30-v kriisissä yhtään helpottavalta; "Nysse akka alkaa jo hajoomaan". Toisella kerralla lähinnä nostelin hartioita, että "ainiin, tämmöinenkin juttu."Vakavasti ajatellen tämähän on aivan loistava asia. Varsinkin minulle, sillä en todellakaan pysy ajan tahdissa niin, että muistaisin säännöllisesti varata aikaa yhtään mihinkään. Hammaslääkärissä käyntiinkin tuli 6-vuoden tauko, kun oma lääkärini lopetti työt. Ei tullut enää ilmoituksia valmiiksi varatusta ajasta. (Tässä onneksi olin onnekas. Ei hammaskiveä vakavampaa.) Noin 8kk kutsun saamisesta muistin tällä kertaa varata ajan seulontaan.
Kutsun mukana tuli iso nippu täytettäviä kyselylomakkeita, koskien mm. alkoholin käyttöä, ruokavaliota, tupakointia, masennusta.
Sellainen verkko heitetään tässä vaiheessa naisen ylle, että uskoisi jokaisen ongelman jäävän nyt haaviin ja avun alle.
Lopputulos oli minusta pettymys. Yhteiskunta on luonut tällaisen mahdollisuuden löytää ja tunnistaa sekä hoitaa vakavia ongelmia työikäisissa naisissa, niin se menee hukkaan. Ainakin minun mielestäni . Irtosolunäytteen tulokset saa toki perästä päin kotiinsa asti.
En tarkoita tällä nyt sitä, että minulla olisi ongelma. Vaan havaintoani, jonka tein terveydenhoitajan juttusilla koska olin jättänyt vastaamatta moneen kysymykseen esim. masennuskyselyssä. Suitsait hän pläräsi paperit, laski pisteet yhteen ja sivuutti jokaisen tyhjän kohdan. = "joo, ei näissä oo mitään". Ei ole mitään, vaikka ei ollut rastia kertomassa olenko ajatellut kuolemaa, tunnenko itseni huonoksi tai elämän arvottomaksi. Pisti paperit sivuun, ja sain seuraavat monisteet rintojen säännöllisestä tutkimisesta sekä lantionpohjan lihasten vahvistamisesta. Työnsin ne kassiin hymyillen ja löysin ne tänä aamuna, kaksi viikkoa myöhemmin.
Ennen solunäytteen ottoa, kerroin lopettaneeni juuri siihen aamuun 3 päivän antibioottikuurin virtsaputken tulehdus epäilyn takia. Ja kerroin pieniä tulehdustuntemuksia vielä olevan ja olevani vähän huolissani sillä edelliset ja ainoat 2 tulehdusta olivat välittömästi hyökänneet munuaisiini asti.
Terveydenhoitaja (joka oikeasti oli kyllä erittäin mukava ja lämmin ihminen, ehkä vain hieman arka hymynsä takana?) mietti hetken, varmisti että olinhan naimissa ja perään meinasi, että tehdäänpä samalla klamydiatesti. No nyt! - ajattelin, nyt päästään keskusteluun parisuhteen tilasta, uskollisuudesta, ehkä jopa tiedustellaan kauniisti lipsahtaako se nyrkki välillä rouvaa kohti tms. Onhan meillä tilastot perheväkivallasta melkoisen rumalla mallilla. Ei, ei edes kysymystä voisiko tartunta olla mielestäni mahdollinen. Lupasi kyllä soittaa jos tulos on positiivinen.
...Keskeltä kumpujen
Mullasta maan
Isät ylpeinä katsovat poikiaan
Työttömyys, viina, kirves ja perhe
Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe...
-Eppu Normaali
Itsekseni sitten kotimatkalla mietin ja mietin. Voisiko olla? No, kun kotona sitten tiedustelin asiaa mieheltäni, hän meinasi tukehtua kieleensä Se vastaus riitti minulle.
Voi että miten monta naista saataisiin avun piiriin kun se ammattilainen pöydän toisella puolella uskaltaisi kysyä suoraan. Vaikka kahteen kertaan. Kun tilanne olisi niin täydellinen, nainen on jo hieman asennoitunut siihen että joutuu puhumaan itsestään ja elämästään. Kuka sitä kysyisi jollei terkkari naisten terveystarkastuksessa? Jolla on heti siinä kaikki mahdollisuudet ohjata nainen eteenpäin. Tai vain kuunnella.
Uskon olevan enemmän niitä naisia, jotka kestävän kaiken hiljaa hammasta purren kuin että saavat pyytää apua. Koska suomalainen nainen edelleenkin enimmäkseen kestää kaiken. Kestää niin kauan kunnes katkeaa. Ja kun hän katkeaa, tuhot ovat korvaamattomia.
Muutama vuosi sitten elämäni ollessa kriisissä ja kappaleina, olisin istunut samalla tavalla terveydenhoitajan pöydän takana, enkä olisi sanonut mitään. Olisin vain hymyillyt siihen asti että en olisi pystynyt enää yhtään kysymystä kestämään.
Tiedän, ei voi auttaa, jos ei pyydä apua. Mutta joskus, ja aika useinkin sitä pitää tarjota ennen kuin siihen uskalletaan tarttua.
En havittele tällä avautumisellani mitään. Tai ehkä vähän. Jos tämän lukee joku, joku nainen tai mies, jolla on mahdollisuus kysyä. Uskaltaisi. Minäkin harjoittelen sitä. Ja odottelen sitä irtosolunäytteen vastausta. Keikauttaako se venettäni?
Onko kaikki kunnossa? Oletko onnellinen? Miten jaksat? Mikä auttaa jaksamaan? Miltä tuntuu? Onnellisuuskysymys on jostain syystä vaikein...
Olenko ihan hakoteillä?
Heidinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä?