Vapaapäivän kohtaaminen

Eilen minulla oli vapaapäivä.  Kotona puuhaillen, hyllyjä työstäen ja tietenkin ihan vaan lenkkeilyä ja  köllöilyä.
Kaikki oli suunniteltu mukavasti ja paloin halusta päästä iltapäivästä nuuskimaan vakkari kirpparini kun lapseni on ratsastustunnilla.     Muutaman vuoden jälkeen pyöräytin nakkikastikkeen retrotyyliin perunoilla ja porkkanaraasteella.  Hyvää oli!

  Sitten siihen koko päivän muuttaneeseen tapahtumaan.  Haluan kertoa siitä, mutta pyydän ymmärrystä lukijoilta, sillä en halua paljastaa liikaa toisesta ihmisestä sillä lupaa tapaamisesta kertomiseen en ole pyytänyt. Enkä halua loukata häntä tai muita kertomuksellani.     Minut ja tyttäreni pysäytti matkalla tien tienposkesta vanhus, joka oli kipeästi kyytiä vailla samaan kaupunkiin kuin itsekin olin menossa.  Olin nähnyt hänet aikaisemmin ja kasvoilta tunsin hänet kotikyläni asukkaaksi.

Matkan edetessä kävi ilmi, ettei vanhuksella ollut selvää määränpäätä kuitenkaan ja mutkien ja "pienien piirien" ansiosta sain selvitettyä kuka hän oli ja mistä lähtöisin. Tarina päättyi onnellisesti, häntä haettiin lopulta takaisin asuinpaikkaansa ja toivon että hänellä on nyt kaikki hyvin.

Minua jäi mietittymään tapaamisemme merkityksellisyys. Jotain jäi huomaamatta, mutta ehkä ymmärrän ja keksin sen kun aikaa kuluu. Vanhus oli yli 90-vuotias, hyvin herttainen, kohtelias ja puhelias.     Hän kertoi matkalla opiskeluajoistaan, asuinpaikoistaan ja ammatistaan. Perheestään, sairauksistaan ja yhteisemme kotikylämme historiasta.  Ollakseen melko sekavassa tilassa, hän oli hyvin tarkkanäköinen yksityiskohdissa. Hän teki minusta huomioita, eikä ollut väärässä.  Hän tuntui tutulta, vaikkemme tunteneet entuudestaan. Ja se vaatii jo paljon kun ollaan tekemisissä minunlaiseni ihmisen kanssa.

Erityisesti mieltäni lämmitti suurin koskaan saamani kohteliaisuus. Hän hämmästeli kovasti miten minulla on jo niin suuri lapsi, ettei sen pitäsi olla mahdollista. Että minun pitää muistaa kertoa miehelleni kotona miten onnekas hän on.  Kun kiittelin sanoista ja sanoin pitäväni niitä suurena kohteliaisuutena, hän huokaisi ja sanoi ettei lainkaan harrasta kohteliaisuuksia! Hän on vain rehellinen ja hänestä ihmisten pitää aina puhua totta.      Kannan noita sanoja mukanani hautaan saakka suurena aarteenani.

Vaikken ole uskonnollinen ihminen. En usko myöskään sattumaan. Uskon ihmisiin ja jossain määrin kohtaloon. Tai ennemminkin tilaisuuksiin. 

Olen nähnyt tätä vanhusta vuosien varrella useasti. En tiennyt hänen nimeään, enkä sitä missä hän asuu tätä nykyä. Tiesin hänen kotitalonsa, olen ihaillut sitä rakennusta siitä asti kun ensimmäisen kerran tulin kylään. Se on hyvin puhutteleva ja ylväs talo.  Rakastan taloja ja tämä vanhuksen kotitalo on listan kärkipäässä.  

Myöhemmin illalla sain viestiä vanhuksen sukulaiselta. Tuntuu hyvältä kun tietää voineensa olla oikeasti avuksi, vaikka mietinkin olisinko voinut toimia vielä jotenkin toisin.  Mutta tein parhaani siinä tilanteessa olevilla resursseillani ja enää en voi mitään muuttaa. 

Ja vaikka välillä ahdistaa pieni kylä ja sen pienet piirit. En valitsisi mitään muuta asuinpaikkaa. Koska ne ovat myös tiukan paikan tullen vahvin voimavara.

Kaunista pääsiäistä!

- Heidi